Herra B ja Herra C

Syyskuu ja syksyn ensimmäisen saunaillan jatkot: minä, sänky, kaksi miestä ja tyynysota. Aikas hyvin neitsyeltä ;)

Ja miten ihmeessä tähän oikein päädyttiin?
Aloitetaanpas alusta.

Oli syksyn ensimmäinen saunailta, jossa oli ihan kiitettävä määrä porukkaa. Kaikilla oli hauskaa ja meno päällä, ja tarkoitus oli lähteä jatkoille keskustaan johonkin baariin. Saunalta piti kuitenkin lähteä sen verran aikaisin pois, että päätettiin mennä ensin yhden Benin luokse jatkojen etkoille. Benin asunto oli todella pieni yksiö, ja meitä oli todella paljon, joten kaikki mahdolliset ja mahdottomat istumapaikat täytyi käyttää hyväksi. Pääsin aluksi istumaan sohvalle, mutta vessakäynnin aikana paikkani tietenkin heti vallattiin. Istahdin sitten sängyn viereen lattialle istumaan. Sängyllä makaileva Casper kysyi haluaisinko tyynyn, jolla istua. Ennen kuin ehdin edes vastata, tyyny jo lensi ilmassa ja osui minua suoraan päähän. Siitä se ajatus sitten lähti. Kostoheitto minun puolelta, kostoheitto Casperilta, loppujenkin tyynyjen hamstraus ja käsikähmä, yksi sivuun mennyt heitto, Ben puolustamaan minua, Ben vaihtamaan puolta, minä sängyssä alimmaisena kun Casper ja Ben hakkaavat minua tyynyillä. Voi pojat kun oli hauskaa! Muilla oli kyllä vähän ihmettelemistä meidän hommissa, yksi jo kyseli että milloin vaatteet lähtee pois. :D

Mistään sen kummemmasta ei kuitenkaan ollut kyse, kuin kaverillisesta kiusoittelusta. No okei, terästettynä pienellä flirtillä. ;) Casperin kanssa tulen hyvin juttuun ja se on tosi mukava ja näin, mutta ei ihan mun tyyppiä kuitenkaan. Lisäksi se on kiinnostunut mun kaverista, (joka kylläkin seurustelee,) ja ehkä Casperilla saattoikin olla ihan pienen pienen pieni taka-ajatus siinä tyynysodassa, että tää mun kaveri tulis vähän mustasukkaiseksi. No, ei toiminu.

Ben taas on mitä omituisin persoona. Se ei kyllä yhtään vaivaa päätään sillä, mitä muut siitä ajattelee, mikä on aivan huippua. Tavallaan olin vähän ihastunutkin siihen. Ben on todella ulospäinsuuntautunut, hauska ja aina äänessä, mutta kuitenkiin samalla todella huomaavainen, kiltti ja sulonen. Harmi vain että se sai tarpeekseen tästä meidän alasta, lopetti opinnot ja muutti pois. :(

Huumori on mitä parhain tapa lähestyä toista ihmistä, tai ainakin mun kohdalla se toimii hyvin. Pientä kiusoittelevaa flirttiä kun vaan pistää peliin, ettei mene liian kaverilliseksi niin se on siinä. Minun ajatus esimerkiksi täydellisestä päivästä rannalla miehen kanssa, sisältää piknikin, rantalentiksen, ja kylmien juomien lisäksi yhden takaa-ajotilanteen, kiinnioton ja veteen kantamisen. Minä vaan pidän pienestä kiusoittelusta niiiin paljon. Varsinkin jos se sisältää fyysistä kosketusta. ;)

Herra A

Tämä on tapaus viime vapulta:

Tapasin erään komean ja ah niin lihaksikkaan miehen  opiskelijariennoissa. Tanssimme, juttelimme ja pidimme hauskaa, ja illan päätteeksi vaihdoimme numeroita. Hän vaikutti todella mukavalta ja hauskalta tyypiltä.

Mies, sanotaan häntä vaikka Antiksi, kutsui minut parin päivän päästä elokuviin. Pienen vaatekriisin jälkeen pyöräilin elokuvateatterin eteen syke taivaissa (eikä se johtunut vain pyöräilystä). Jännitti, hermostutti ja kaikkea siltä väliltä. Jätettyäni pyörän telineeseen, astuin teatterin aulaan - ja arvatkaapas kenet siellä näin! Antti oli päättänyt ottaa kaverinsakin mukaan "treffeillemme"! Koko loppu ajan sitten juttelin yhden Antin kaverin kanssa, ja vastailin tämän kysymyksiin minun kaveristani, johon mies oli iskenyt silmänsä. Se siitä romanttisesta pidetään-toisiamme-kädestä elokuvaillasta.

Myöhemmin kysyin Antilta josko tämä haluaisi lähteä minun kanssani ihan kahdestaankin leffaan joskus. Vastaus tuli pitkästyneellä äänellä ja vaivautunut ilme kasvoilla.
A: "Nooo kai mä voin, mut ei nyt mee muita hyviä leffoja".
J (Janette eli minä): "Noh, soittele, sitten kun niitä tulee."
Eipä kuulunut miehestä sen jälkeen. Saamattoman oloinen jätkä muutenkin oli, niin en jaksanut sitten itse vaivautua ottamaan yhtetyttä.

Vaikka olikin niin hemmetin komea!

Olen seurustellut viimeksi.. 10 vuotta sitten!

Korjaus edelliseen blogitekstiin: olen oikeastaan kyllä kerran seurustellut - tavallaan. Olin silloin 13-vuotias, enkä ollut ollenkaan ihastunut poikaan. Hän taas oli tykännyt minusta ekaluokasta asti. Olin silloin liian kiltti sanoakseni hänelle ei, ja paras kaverini (joka oli ottanut asiakseen parittaa kaikki luokkamme tytöt) vielä painosti minua. "Seurustelumme" oli lähinnä tekstiviestien lähettelyä, kasvokkain näimme vain koulussa ja sielläkään en tahtonut jäädä hänen kanssaan kahden. Lopulta sain kerättyä tarpeeksi rohkeutta ja jätin hänet.

Eräs toinen poika oli samoihin aikoihin myös kiinnostunut minusta. Hän ei tiennyt, että minulla oli jo poikaäystävä, enkä kehdannut sitä hänelle kertoa (häpesin kai). Poika oli kyllä mukava, mutta en ollut ihastunut häneenkään. Silti, useiden epäonnistuneiden välttely-yritysten jälkeen, annoin hänen halailla minua. Tavallaan petin tässä "poikaystävääni", sillä hänenhän kanssaan en koskaan halaillut. Myös tämä poika kysyi minua tyttöystäväkseen, mutta tällä kertaa pystyin sanomaan ei (tietenkin koska oli pakko sillä seurustelin jo!).

Tämän jälkeen ei kukaan ole, ainakaan tietääkseni, ollut ihastunut minuun. Ei yläasteella, eikä lukiossakaan. Väkisinkin sitä ajattelee, että minua rangaistaan tuosta "pettämisestä". Pahaa karmaa tai jotain. Olin silloin vielä ihan lapsi, en ollenkaan valmis seurustelemaan. Enkä ollut ihastunut niihin poikiin ollenkaan, mikä tavallaan harmittaa, koska he olivat ainoita jotka ovat koskaan tykänneet minusta. Melkein koko yläasteen ajan olin ihastunut sellaiseen poikaan, joka taas ei ollut kiinnostunut minusta yhtään. Että näin.

21 ja neitsyt

Olen 21-vuotias opiskelija ja aina kaikessa mukana. Olen ystävällinen, hauska ja urheilullinen. Minulla on vaaleiksi värjätyt puolipitkät hiukset, valehtelematta upea vartalo ja pukeudunkin trendikkäästi. Lisäksi olen neitsyt. Mikä ei kuulu joukkoon? Ensimmäisenä neitsyeistä tulee mieleen harmaat hiirulaiset, jotka ovat niin ujoja että hirvittää, rumat ihmiset, jotka eivät kelpaa kellekään, ja uskovaiset, jotka haluavat odottaa avioliittoon. Miksi ihmeessä minä sitten olen yhä neitsyt?

Olen 21-vuotias, enkä ole koskaan edes seurustellut, säälittävää, eikö? Kaverini asuvat jo avoliitossa, menevät naimisiin ja saavat lapsia. En tunne itseäni millään muotoa aikuiseksi vaikka olenkin asunut omillani jo monta vuotta. Enkä varsinkaan tunne itseäni naiseksi vaan olen paremminkin kuin pikku tyttö, joka leikkii salaa äidin meikeillä.

Opiskelukaverini eivät neitsyydestäni tiedä, enkä todellakaan aio siitä heille kertoa, vaikka muuten läheisiä ollaankin. Mieluummin vaikka valehtelen, niin kamalalta kuin se kuulostaakin! Syynä ei kuitenkaan ole häpeä (vaikka tunnen kyllä sitäkin) vaan se, etten halua nähdä ihmisten sääliviä katseita ja kuulla "rohkaisevia" sanoja siitä että se oikea sattuu kyllä joskus kohdalle ja että on parempi odottaa kuin hypätä kännissä jonkun tuntemattoman sänkyyn. Lisäksi tieto muuttaisi heidän käsitystään minusta, he kiinnittäisivät enemmän huomiota epävarmuuteeni ja ulkonäkööni sekä käytökseeni miesten seurassa. Kaikkein pahimpia olisivat illanvietot, joissa kaverini tavallisesti puhuvat nykyisistä ja entisistä parisuhteistaan ja miehistä yleensäkin - keskustelusta tulisi niiiiiin kiusallista! Parempi vaan kun eivät tiedä.

Onko tästä blogista nyt sitten tulossa katkeran neitsyen valituskanava? Ei, se ei todellakaan ole tarkoitukseni - pikemminkin päin vastoin! Aion kertoa täällä ajatuksia muodista, sinkkuudesta, maailman menosta - ja ennen kaikkea tapaamistani miehistä! Taka-ajatuksena onkin blogin kirjoittaminen pakottaisi minua lähestymään enemmän vastakkaista sukupuolta.

Ps. Pieni kurkistus tuleviin aihesiin: pikkujouluilua ja tyynysotasilla kahden miehen kanssa